Tapio Aaltonen, saarna Nummelan kirkossa Huomiseen!-hankkeen avausmessussa 15.9. Luuk.10:25-37  

Kuka on lähimmäisemme? 

Kuka on meidän lähimmäisemme? Mitä toinen ihminen merkitsee minulle? 

Tämä oli Jeesuksen suurimpia kysymyksiä, kun hän kulki ihmisten keskellä, messuilla ja marketeissa ja järjesteli maailman ensimmäisiä Huomiseen!-messuja. Tämä kysymys on tällä hetkellä, jos mahdollista, vieläkin ajankohtaisempi kuin silloin.  

Kysymyksen herätti lainopettaja, joka kysyi, miten hän saisi iankaikkisen elämän. Jeesus johdatteli miehen sanomaan: Rakasta Jumalaa ja rakasta lähimmäistäsi.  

Emme tiedä, sisältyikö lainopettajan kysymykseen jonkin kompa vai oliko hän vilpitön. Joka tapauksessa Jeesus kertoi hänelle tarinan, joka kaikesta päätellen kosketti kysyjää. 

Tarinan tapahtumapaikkana oli vilkkaasti liikennöity tie, ja siinä esiintyy joukko ihmisiä.  

Ensiksikin oli rosvoja, jotka vaanivat kulkijoita jossain tien mutkassa. Keitä he olivat, sitä emme tiedä. Luultavasti joukko köyhiä, yhteiskunnan päähänpotkimia ja syrjäytyneitä miehiä, joiden työttömyyskassana olivat yksinäiset ohikulkijat. Ehkä he halusivat terrorisoida ja purkaa vihaansa yhteiskuntaa kohtaan, mihin viittaa raaka pahoinpitely. Ehkä kyse oli myös elämisen taistelusta. Joka tapauksessa he saivat saalista ja pakenivat paikalta jättäen uhrinsa lojumaan tielle verta sylkien. 

Toinen ryhmä olivat ohikulkijat, leeviläinen ja pappi. Leeviläisen heimon jäsenet toimivat jumalanpalvelusavustajina ja monet heistä myös pappeina. Heillä oli ollut tärkeä rooli liitonarkin vartijoina ja pyhäkköjen käytännön asioiden hoitajina. Papin tehtävä oli toimia temppelissä ja hoitaa siellä uskonnollisia rituaaleja.  

Nämä ohikulkijat olivat yhteiskunnallisesti arvostettuja persoonia, jotka olivat saaneet asemansa sukutaustansa perusteella. He olivat yhteiskunnan hyväosaista eliittiä, omassa kuplassaan. 

Miksi he eivät pysähtyneet auttamaan? Aristelivatko he rosvoja? Estikö heitä pelkuruus? Vai olivatko niin itsetyytyväisiä, että muiden ihmisten ahdinko ei liikuttanut heitä? He eivät auttaneet. Heidän ei tarvinnut auttaa. Heillä oli kaikki hyvin. 

Kolmanneksi mukana oli tarinan toinen päähenkilö, ryöstetty mies, josta tiedämme vain sen, että hän kulki yhdestä paikasta toiseen, ehkä hoitamaan bisneksiään, ehkä tapaamaan ikääntyneitä vanhempiaan tai ystäviään. Hän oli anonyymi henkilö, joka saattoi olla nuori tai vanha, oppinut tai oppimaton, menestynyt tai nippanappa-selviytyjä. Jotain ryöstettävää hänellä aikakin oli. Siinä hän lojui, ehkä yrittäen katseellaan ja voihkimisellaan vedota ohikulkijoihin.  

Meidän voi olla vaikea samaistua tähän nimettömään uhriin. Vihdin keskuksessa, kylillä ja Nummela Cityssä on melko turvallista kulkea, katurosvoja ei tarvitse ihan hirveästi pelätä. Mutta kun kaivaudumme hiukan syvemmälle sisimpäämme, niin maahan hakattuja on keskellämme valtavasti. 

Hiljattain kävin pitkän keskustelun nuorenmiehen kanssa, joka oli ollut pahasti koulukiusattu. Koko koulu, siis kaikki kaverit, epäilivät, että hän oli ilmiantanut rehtorille nuuskaa myyvän pojan. Hän ei ollut tehnyt sitä, mutta koko porukka sulki tämän sosiaalisen, mukavan ja rehdin kaverin ulkopuolelleen koko yläasteajaksi. He luulivat, yhden pienen väärinkäsityksen takia, häntä kantelijaksi ja päättivät kostaa.  

Miettikää, millaista oli mennä kouluun, lukukausi toisensa jälkeen, aamu toisensa perään. Kaveri virui maassa, henkisesti ja näkymättömästi. Valinpitämättömiä leeviläisiä riitti. Joku vanha kaveri piti hänen kanssaan salaa yhteyttä, muttei koskaan niin, että muut olisivat nähneet. 

Vuosia näiden tapahtumien jälkeen hänen on mahdoton solmia luottavaisia ihmissuhteita, koska jossain sisimmässään hän pelkää jälleen tulevansa hylätyksi. 

Maahan potkimista tapahtuu työpaikoilla, sosiaalisessa mediassa ja kodeissa. Tuskin missään on täysin rosvovapaata vyöhykettä. Jos voisimme katsoa jollain röntgenlaitteella kanssaihmistemme sieluun, näkisimme paljon maassa makaavia ihmisiä, joita ei pelkästään ole jätetty siihen virumaan vaan joita varmuuden vuoksi vielä potkaistaan mahaan. 

Kuka meistä on kokenut jotain tämän tapaista? En pyydä nostamaan kättä, mutta täälläkin on monia, ehkä enemmistö, jotka tunnistavat jotain siitä, että joku on henkisesti pahoinpidellyt ja potkaissut. Tiedän mistä puhun. Olen vuosia toiminut työyhteisöjen kehittäjänä ja parantajana ja kuullut tarinoita sekä potkijoista että uhreista. Enkä itsekään ole elämässä selvinnyt kokonaan ilman mustelmia. 

Neljänneksi tarinassa on varsinainen päähenkilö, jolla Jeesus shokeerasi kuulijansa. Oli samarialainen, joka auttoi. Sen ajan etnisen vähemmistön edustaja, uskonnollisesti epäilyttävä, valtaväestöstä poikkeava, ulkokehän ihminen, jonka kanssa ei sopinut edes jutella ja jonka tullessa vastaan siirryttiin kadun toiselle puolelle. Ja josta kaveriporukoissa kerrottiin halventavia vitsejä. 

Epäilemättä samarialainenkin katsoi ensin ympärilleen. Vieläkö rosvot vaanivat jossain? Oli vaarallista viipyä siinä paikassa, mutta hän riskeerasi oman terveytensä ja ehkä henkensä. Hän oli kuullut tuntemattoman hakatun miehen valituksen ja tarkisti tilanteen.  

Kännykät odottivat vielä keksimistään, joten hätäkeskukseenkaan ei voinut soittaa. Hän suoritti nopean ensihoidon, voiteli öljyllä ja desinfioi viinillä, nosti miehen aasinsa selkään ja kuljetti majataloon. Hänen piti jatkaa matkaansa, mutta hän varmisti vielä tarkasti, että mies saisi hoitoa. Kulutkin hän korvasi ja paluumatkalla lupasi tulla katsomaan. Hän otti henkilökohtaisen vastuun maahan hakatusta. 

Silloinen sosiaaliturva oli hiukan eri tasolla kuin nykyinen. Ei ollut sairausvakuutusta, ei nykytason terveyskeskuksia, ei seurakunnan upeaa diakoniaa. Oli vain ihminen, joka huolehti toisesta ihmisestä.  

Meillä on valtaisa syy olla kiitollisia nyky-yhteiskunnan turvarakenteista. Mutta mikään palvelu tai rakenne ei voi ottaa meiltä pois sitä, että tunnemme empatiaa toista kohtaan.  

Kouluissa, työpaikoilla, seurakunnissa, kodeissa. 

Neljä ihmisryhmää, neljä ihmistyyppiä. Kuka heistä olen minä? Ketkä heistä olen minä? 

Olenko rosvo, joka ehkä sanoillaan runttaa toisen palaverissa, Facebookissa tai kodissa? Kuka meistä voisi rehellisesti sanoa, että ei ole koskaan tehnyt pienintäkään rosvoretkeä, hiukan terrorisoinut, jos ei muuten niin ilmeillään, ja jättänyt taakseen henkisesti viruvan ihmisen, ehkä hyvinkin läheisen henkilön. 

Olenko ohikulkija, kanssaihmisten arvostusta nauttiva menestyjä, joka pärjää niin hyvin, ettei tunne tarvetta kallistaa korvaansa kanssaihmisen hädälle? Onhan meillä viralliset auttajat. Me maksamme paljon veroja. Auttakoon yhteiskunta ja kirkko. Käsi sydämelle. 

Olenko maahan potkittu, joka ei edes uskalla näyttää ulospäin, mitä sisin tuntee. Hiukan Eino Leinon sanoin: ”Kun muistelen, kuinka ma kerjännyt olen koirana lempeä täällä. Ja rikasten portailla pyydellyt olen tuiskulla tuulisäällä vain lämpöä hiukkasen, hiukkasen vain, ja kun minä muistelen mitä ma sain, mitä ma nielin ja vaikenin ja mitä ma ajattelin.” Tähän pitkään Höyhensaaret-runoon sisältyy monen tarina, nuoren, keski-ikäisen, vanhan. Paljon olen ottanut vastaan, paljon olen niellyt. Näkisipä joku minut. Oikeasti näkisi. 

Ihmisellä on tarve tulla nähdyksi. Ja kuulluksi. 

Vai olenko armollinen ja rohkea samarialainen, joka riippumatta taustastani ja omista tavoitteistani siirrän syrjään jonkin kiireisen asiani ja pysähdyn lähimmäisen vierelle. Näen hänet, kuulen häntä ja kuljen hetken hänen vierellään. 

Tarinaan liittyy viideskin henkilö, itse kertoja, Jeesus.  

Hän esitti tarinansa, väki kuunteli ja eläytyi. Kaikki olivat kuulleet kiertelevistä maantierosvoista. Jonkun tuttu ehkä oli joutunut hyökkäyksen kohteeksi. Moni tunsi piston sydämessään – samarialainen toimi paremmin kuin miten hän itse olisi toiminut. 

Sitten Jeesus vaikeni. Hänen ei tarvinnut selitellä sanojaan. Jokainen tiesi, mitä hän tarkoitti, jokainen opetuslapsi, jokainen paikalle pysähtynyt satunnainen ohikulkija, jokainen kriittinen kirjanoppinut. 

Jeesuksella, jos kellä, oli kanttia kertoa tarinansa. Jotkut ovat moralisteja ja vaativat kaikkia muita olemaan hyviä ja käyttäytymään oikein. Kaikkia muita paitsi itseään. Jeesus itse oli Suuri laupias samarialainen. Ellet tunne ketään, joka auttaisi sinua – tai vaikka tuntisitkin –, niin tänään ehtoollisella kohtaat hänet.  

Kertomuksen samarialainen ”valeli miehen haavoihin öljyä ja viiniä ja sitoi ne”. Tänään ehtoollispöydässä Jeesus valelee viiniä haavoihisi. Ota se vastaan, sinun edestäsi. Usko on vastaanottamista. 

Hyvät ystävät 

Tänään puhumme huomisen seurakunnasta. Silloin me puhumme ihmisistä. Meistä jokaisesta. Seurakunta olemme me. Entä jos seurakunta olisi aidosti Jeesuksen seuraaja. Me kaikki yksilöinä, ihmisinä, Kristuksen suuna, käsinä ja jalkoina. Entä jos kohtaisimme toisissamme laupiaan samarialaisen. Voisimme kaikki olla laupiaita samarialaisia.  

Tässä hankkeessa ajattelemme huomista, joka kaiken kaikkiaan on Uuden testamentin seurakunnan suuri teema. Huominen alkaa tänään. Huominen on nyt. Tässä ja nyt. 

Jeesus kysyi: Kuka siis oli ryöstetyn miehen lähimmäinen. Lainopettaja vastasi: ”Se, joka osoitti laupeutta.” Jeesus sanoi: ”Mene ja tee sinä samoin.”