Arvoisat veteraanit, hyvät kuulijat!

Tänä vuonna tuli kuluneeksi 85 vuotta talvisodan alkamisesta. Se on ihmisiän mitta. Se tarkoittaa, että keskuudessamme elää enää harvoja itse rintamalla olleita. Alati pienenee sekin joukko, jotka ylipäätään muistavat sota-ajan. Tätä on syytä ajatella kiitollisena – tarkoittaahan se, että noin kahdeksankymmenen vuoden ajan maassamme on vallinnut rauha.

Talvisodan aikana Suomessa vallitsi poikkeuksellinen kansallinen yhtenäisyys, jota jälkikäteen on alettu kutsua sanaparilla ”talvisodan henki”. Oman maan itsenäisyyden puolustaminen tiivisti suomalaisten rivejä yhteiskuntaluokkaan ja asemaan katsomatta. Vuoden 1918 sisällissodan aiheuttamat haavat olivat toki vielä monin paikoin olemassa, toisaalla voimakkaampina, toisaalla vähäisempinä. Talvisodan ajaksi ne kuitenkin painuivat hetkeksi taka-alalle, vaikka eivät välttämättä vielä kokonaan olleet ehtineet umpeutua.

Ei liene kovin liioiteltua sanoa, että kansallinen yhtenäisyys ei ole enää entisissä voimissaan. Paljon puhutaan sosiaalisen median aiheuttamasta kuplautumisesta, jonka seurauksena on helppo olla tekemisissä vain samanmielisten kanssa. On liian helppo yksinkertaistaa monimutkaiset asiat ja jakaa oman asuinalueen, oman paikkakunnan, oman maan ja koko maailman ihmiset meihin ja muihin. Ei ole yhtä yhteistä päämäärää, jonka eteen toimia. On vain joukko keskenään ristiriitaisilta vaikuttavia tavoitteita ja päämääriä.

Kuplautumisen lisäksi kansallista yhtenäisyyttä heikentää nykyajalle tyypillinen yksilökeskeisyys. Yksilökeskeisessä maailmassa oikein on se, mikä tekee minut onnelliseksi. Siellä minun hyväni on tärkeämpi kuin sinun hyväsi. Siellä yhteinen etu jää yksilön edun jalkoihin. Samaan aikaan luemme ja kuulemme siitä, että pahoinvointi lisääntyy ja eriarvoisuus kasvaa.

Talvisodan henki muodostui tilanteessa, jossa Suomeen kohdistui ulkopuolinen sotilaallinen uhka. Nykyaikana monet meitä vaanivat uhat ovat vaikeasti hahmotettavia ja moniulotteisia. Esimerkiksi ilmastonmuutos ja luontokato vaikuttavat kaikkien ihmisten elämään. Niiden aiheuttamat vaikutukset ovat arvaamattomia ja muutos jatkuvaa, mutta hidasta, ja siksi vaikeaa huomata. Samasta syystä niitä vastaan ei ole helppoa tiivistää rivejä samaan tapaan kuin talvisodan aikana.

Mikä saisi meidät taas löytämään talvisodan hengen? Mikä saisi meidät nostamaan katseemme oman itsen tai lähipiirin sijasta laajemmalle? 29.11. ilmestyneen Kotimaa-lehden haastattelussa emeritusprofessori Tarmo Kunnas esitti, ettei ihminen saisi olettaa, että itse kuuluu ilman muuta oikeamielisiin ja että vastapuolella on pelkästään harhautuneita. Hän sanoi: ”Pidän viisaana ja hyödyllisenä hakeutua jopa itselleen täysin vastakkaisen ideologian äärelle. On mahdollista jopa rakastaa vihollistaan sekä kuunnella ja tutkia heitä.”

Emeritusprofessori Kunnaksen esittämä tapa toimia ei ole helppo tie. Se on kuitenkin tarpeellinen, kun rakennetaan tulevaisuuden Suomea. Pienenevien ikäluokkien paineessa meillä ei ole varaa siihen, että rakennamme raja-aitoja oman maamme sisälle. Jokaista tarvitaan toimimaan yhteisen tulevaisuuden hyväksi.

Vastakkainasettelun ja polarisaation vähentäminen ei ole ainoastaan käytännöllisistä syistä tarpeellista. Se on myös kristillisestä näkökulmasta oikein. Vihollisen rakastaminen on nimittäin Jeesuksen Vuorisaarnassaan antama ohje. Hänen kuulijoilleen oli selvää, että lähimmäistä piti rakastaa ja vihollista sai vihata, mutta Jeesus haastoi seuraajiaan aivan toisenlaiseen elämäntapaan.

Hyvät kuulijat!

Tänään ympäri Suomea on salkoihin nostettu siniristilippu. Se on yksi muistutus siitä, että saamme elää vapaassa, itsenäisessä maassa. Samalla se muistuttaa siitä, millaiset arvot Suomessa ovat vuosisatojen ajan olleet elämän pohjavireenä.

Arvomaailmaa, josta Suomen lipun ristikin muistuttaa, voisi kuvata sanaparilla armopohjainen realismi. Armopohjaisen realismin yksi ulottuvuus on se, että tunnustetaan maailman ja elämän monimutkaisuus, moniulotteisuus ja välillä jopa kaoottisuus.

Useimmiten asiat eivät ole joko-tai vaan sekä-että. Elämä on täynnä paradokseja ja jännitteitä.

Toinen armopohjaisen realismin ulottuvuus on se, että Jumalan edessä kaikki ihmiset ovat samalla viivalla. Jumalalle jokainen ihminen on arvokas ja tärkeä. Ei ole meitä ja muita, on vain meitä. Jeesus tiivisti asian vuorisaarnassaan: ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.”

Runoilija Maaria Leinonen kirjoittaa: ”Ihminen on ihmisen toivo. Nasaretin puusepän poika ei enää kulje maajalassa. Siksi ihmisen on mentävä ihmisen luo.” Meitä kutsutaan rakentamaan rauhaa, ei riitaa. Meitä kutsutaan purkamaan aitoja, ei rakentamaan niitä. Jos me vastaamme tähän kutsuun omassa arjessamme ja elämässämme, talvisodan henki voi elää vielä tänäänkin. Silloin yhteinen hyvä ei ole yksityisen hyvän kilpailija eikä oman onnellisuuden tavoittelua tarvitse nostaa elämän korkeimmaksi päämääräksi.

Kolmas arvopohjaisen realismin ulottuvuus tulee esiin psalminkirjoittajan sanoissa: ”Jos Herra ei taloa rakenna, turhaan sen rakentajat vaivaa näkevät. Jos Herra ei kaupunkia vartioi, turhaan vartija valvoo.” Elämä on Jumalan lahja. Tämä päivä ja tulevaisuus ovat Jumalan kädessä. Vaikka tulevaisuus vaikuttaisi usein arvaamattomalta, sitä ei tarvitse pelätä.

Lopulta realismia on todeta Tuntemattoman sotilaan alikersantti Mäkilän sanoin: Ei s’oo ihmises. S’oon suuremmas käres.

Toivotan teille kaikille hyvää itsenäisyyspäivää!

Kaisa Hautio
Kirkkoneuvoston varapuheenjohtaja