Jeesus asetti keskellemme lapsen
Matt. 18: 1-6 (7-9) 10
Opetuslapset tulivat Jeesuksen luo ja kysyivät: ”Kuka on suurin taivasten valtakunnassa?” Silloin Jeesus kutsui luokseen lapsen, asetti hänet heidän keskelleen ja sanoi: ”Totisesti: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan. Se, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, on suurin taivasten valtakunnassa. Ja joka minun nimessäni ottaa luokseen yhdenkin tällaisen lapsen, se ottaa luokseen minut. Mutta jos joku johdattaa lankeemukseen yhdenkin näistä vähäisistä, jotka uskovat minuun, hänelle olisi parempi, että hänen kaulaansa pantaisiin myllynkivi ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen. (Voi tätä maailmaa ja sen viettelyksiä! Viettelysten täytyy kyllä tulla, mutta voi sitä ihmistä, jonka kautta ne tulevat! Jos kätesi tai jalkasi viettelee sinua, hakkaa se poikki ja heitä pois. Onhan parempi, että käsipuolena tai jalkapuolena pääset sisälle elämään, kuin että sinut molemmat kädet ja jalat tallella heitetään ikuiseen tuleen. Ja jos silmäsi viettelee sinua, repäise se irti ja heitä menemään. Onhan parempi, että silmäpuolena pääset sisälle elämään, kuin että sinut molemmat silmät tallella heitetään helvetin tuleen.) Katsokaa, ettette halveksi yhtäkään näistä vähäisistä. Sillä minä sanon teille: heidän enkelinsä saavat taivaissa joka hetki katsella minun taivaallisen Isäni kasvoja.”
Kuinka moni täällä on jonkun lapsi?
Jokainen ihminen on joskus syntynyt. Jokainen on jonkun lapsi. Ei voi olla ihminen olematta jonkun lapsi.
Jokaisella meistä on kokemus siitä, millaista on olla lapsi. Ihminen kasvaa ja vanhenee, mutta lapsuutta me kannamme mukanamme koko elämämme ajan. Lapseus, lapsena oleminen, on ihmisen ytimessä. Me aikuiset olemme kasvattaneet ytimen ympärille erilaisia kuoria ja suojuksia, tarpeellisia ja tarpeettomia, mutta sisimpänä on lapsi.
Kuka on suurin taivasten valtakunnassa? Jeesus asetti heidän keskelleen lapsen.
Jeesus puhuu myös enkeleistä.
Enkeli tarkoittaa sanansaattajaa, sanoman viejää. Sanat ”evankeliumi” ja ”enkeli” ovat samaa kantaa. Hyvä sanoma, eu angelion, ja sanoman viejä, angelos. Enkeli on Jumalan luoma olento, mutta erilainen olento kuin ihminen. Enkeli ei ole syntynyt kenenkään lapseksi. Enkelillä ei ole ruumista kuten meillä. Enkeli on palveleva henki.
Raamatussa enkelit ovat läsnä sellaisissa hetkissä, joissa taivas ja maa koskettavat toisiaan, kun ikuisuus hipaisee maailmaa. Tärkein näistä hetkistä on lapsen syntymä. Enkelit ilmoittavat Jeesuksen syntymästä Marialle, Joosefille, paimenille. Enkeli kertoo, että syntyvä lapsi on Vapahtaja, Kristus, Herra.
Keskiajalla dominikaaniveli Tuomas Akvinolainen kokosi yhteen enkelioppia. Hänen mukaansa enkelit ovat kuolemattomia, persoonallisia olentoja, joilla on oma tahto, mutta enkeleillä ei ole ruumista, tunteita eikä sukupuolta. Jumala ei ole luonut pahoja enkeleitä, vaan osa enkeleistä nousi heti luomisen hetkellä kapinaan Jumalaa vastaan. Korkein näistä kapinaan nousseista enkeleistä oli Lucifer, josta tuli paholainen.
Enkeli on joko täysin hyvä tai täysin paha. Jumalan enkeli tai Saatanan enkeli. Sen sijaan ihmisessä asuu sekä hyvä että paha. Ihminen ei ole joko-tai, ihminen on sekä-että.
Kun Jeesus puhuu Jumalan valtakunnasta, hän ei aseta keskellemme enkeliä, vaan lapsen. ”Se, joka minun nimessäni ottaa luokseen yhdenkin tällaisen lapsen, ottaa luokseen minut.” Lapsi on hyvyyden mitta. Se, miten kohtelemme lapsia, on ratkaisevaa.
Ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan. Mutta se, joka on kasvanut aikuiseksi, ei voi tulla lapseksi jälleen.
Aikuiset ovat niitä, joita vaivaavat erilaiset viettelykset. Viettelykset, jotka vievät kauemmas Jumalasta. Mitä nämä viettelykset ovat? Ne ovat mitä tahansa, mikä ottaa meidän elämässämme Jumalan paikan.
Kaikki se, minkä uskon pitävän yllä elämääni, mihin panen toivoni, mistä odotan apua. Raha, valta, asema, kuvitelma omasta voimasta ja itsenäisyydestä. En tarvitse ketään. Olen arvokkaampi kuin muut. Voin käyttää luomakuntaa ja toisia ihmisiä omiin tarkoituksiini, omiin nautintoihini, oman omaisuuteni kartuttamiseen. Olen poikkeustapaus, vähän niin kuin Jumala.
Jos kätesi tai jalkasi viettelee sinua, hakkaa se poikki. Jos silmäsi viettelee sinua, repäise se irti. Jeesus käyttää kovaa kieltä, mutta oikeastaan hän on meille lempeä. Kunpa olisikin vain käsi tai jalka tai silmä, mutta kun sydän ja aivot. Pahuudesta ei pääse eroon sillä, että leikkaa pois jäseniään. On synnyttävä uudesti, on tultava lapseksi jälleen.
Tähän meidän on syvennyttävä. Ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan. Mitä on olla lapsi? Mitä on lapsen kaltaisuus, josta Jeesus puhuu?
Ja kun ajattelemme lapsen kaltaisuutta, ajattelemmeko ihannelasta vai todellista lasta?
Mieti hetki, mitä Jeesus voisi tarkoittaa lapsen kaltaisuudella. Ja ajattele nyt todellisia lapsia, sitä millaisia lapset oikeasti ovat, ei vain sitä, millaisia lasten pitäisi olla.
Lapsi on riippuvainen Jumalasta. Hän on riippuvainen toisista ihmisistä, heidän rakkaudestaan. Hän on riippuvainen luomakunnasta. Ne lapset ja nuoret, jotka eri puolilla maailmaa osoittavat mieltään luomakunnan puolesta, tietävät tämän. He eivät voi käyttää rahaa tai valtaa tulevaisuutensa turvaamiseen. Olla lapsi on olla toisten varassa. Olla lapsi on olla ilman kuoria ja suojuksia. Siksi se, miten kohtelemme lapsia, on hyvyyden mitta.
Ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan. Mutta miten me voimme tulla lasten kaltaisiksi? Tämän maailman näkökulmasta emme mitenkään. Johanneksen evankeliumissa Nikodemos ihmettelee, että ei kai kukaan voi palata äitinsä kohtuun ja syntyä toisen kerran. No ei voikaan. Mutta Jeesus sanoo, että synnymme uudesti vedestä ja hengestä. Synnymme uudesti kasteessa. Meidän jokaisen kaste on todellinen tapahtuma, jossa olemme syntyneet hengellisesti Jumalan lapsiksi. Mutta kaste on myös kutsu, joka ei päästä meitä helpolla.
Olla Jumalan lapsi on olla Jumalan varassa. Olla Jumalan lapsi on olla riippuvainen. Me emme pääse pahuudestamme eroon omin voimin. Olemme armon varassa.
Olla Jumalan lapsi on olla toisten kanssa. Se, että on Jumalan lapsi, merkitsee sitä, että sisaruksia riittää. Ei ylempiä, ei alempia, vain sisaruksia, joita on rakastettava, ja joille on tehtävä hyvää, vaikka he olisivat niin ärsyttäviä kuin vain sisarukset voivat olla.
Olla Jumalan lapsi on olla rakastettu. Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka uskoo häneen, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.
Olla Jumalan lapsi on olla turvassa. Kristus on voittanut kaikki pahan vallat. Daavid kirjoittaa psalmissa 131: ”…olen löytänyt rauhan, mieleni on tyyni. Niin kuin kylläinen lapsi lepää äitinsä sylissä, niin on minun mieleni levollinen.”
Mutta niin kauan kuin me täällä elämme, tämän maailman lapset ovat meidän aikuisten varassa. Se, miten kohtelemme heitä, on mittari, jolla meitä mitataan.
Jeesus asetti keskellemme lapsen.
(Laura Pentin saarna Nummelan kirkossa Mikkelinpäivänä su 29.9.2019)
Luuk 17:11-19
Ollessaan matkalla Jerusalemiin hän (Jeesus) kulki Samarian ja Galilean välisellä alueella. Kun hän oli menossa erääseen kylään, häntä vastaan tuli kymmenen spitaalista miestä. He jäivät kuitenkin seisomaan jonkin matkan päähän. He huusivat: ”Jeesus, Opettaja, ole meille armollinen!” Kun hän näki heidät, hän sanoi heille: ”Menkää näyttämään itsenne papeille." Ollessaan matkalla he puhdistuivat. Huomattuaan parantuneensa yksi heistä kääntyi takaisin ja ylisti Jumalaa suureen ääneen. Hän kumartui maahan Jeesuksen jalkojen juureen ja kiitti häntä. Hän oli muuten samarialainen. Silloin Jeesus sanoi: ”Eivätkö kaikki kymmenen puhdistuneet? Missä sitten ne muut yhdeksän ovat? Eikö kukaan muu kääntynyt takaisin antamaan kunniaa Jumalalle kuin tämä vieraaseen kansaan kuuluva mies?” Jeesus sanoi hänelle: ”Nouse ja lähde matkaan. Uskosi on tehnyt sinut terveeksi.
Törmäsin muutama päivä sitten iltapäivälehden lööppiin, joka pysäytti. Siinä oli kuva reilusti alle kolmekymppisestä tosi-tv tähdestä kädet ristissä. Alla oli teksti: ”Toivon, että jostain löytyisi pelastus”. Tuo nuori nainen sairastaa syöpää, jolle ei ole enää mitään tehtävissä. Hoidot on lopetettu.
Joku on joskus todennut – aika sattuvasti - että jokainen syntymä on kuolemantuomio. Niinhän se on. Jokaisen elämä päättyy kerran. Jonkun elämä päättyy ennen kuin se on kunnolla ehtinyt edes alkaa. Jonkun toisen elämä päättyy parhaimpina kukoistuksen vuosina. Joku saa elää pitkään, ja kuolla elämästä kylliksi saaneena.
Vakavan sairauden ja kuoleman edessä ihminen yleensä pysähtyy. Ne vievät ajatukset elämän peruskysymysten äärelle. Ne saavat miettimään omaa elämää ja sen perimmäistä tarkoitusta; mitä olen kylvänyt, minkälaista satoa tuottanut. Ne saavat miettimään omaa kutsumusta, ihmissuhteita, Jumalaa. Ne saavat toivomaan, että jostain löytyisi pelastus.
Päivän evankeliumissa kerrotaan kymmenestä spitaalisesta. Spitaali on ikivanha krooninen sairaus, joka aiheuttaa epämuodostumia iholle ja muualle kehoon. Se tunnettiin Jeesuksen aikana ihmistä pahoin rujouttavana ja parantumattomana tautina. Sen saaminen oli kuin kuolemantuomio. Pahinta ei ollut itse tauti, vaan se, että sairastuneen oli eristäydyttävä muista, koska tauti oli tarttuva. Sairas ei saanut koskea ketään, eikä häntä saanut koskea.
Tauti itsessään oli jo kova koettelemus. Kaiken lisäksi tuolloin opetettiin – toisin kuin nyt - että sairaudet olivat synnin seurausta. Spitaaliin sairastuneita pidettiin siis Jumalankin hylkääminä. Heiltä vietiin yhteys toisiin ihmisiin ja rakkaisiin perheenjäseniin. Heiltä vietiin myös Jumala.
Oli kuitenkin yksi asia, jota heiltä ei kukaan voinut viedä, nimittäin toivo. Luultavasti se sai nuo kymmenen spitaalista miestä huutamaan Jeesukselta apua: ”Jeesus, armahda meitä!”. Ja Jeesus armahti. Evankeliumissa kerrotaan, että kaikki, jotka pyysivät Jeesukselta armahdusta, tulivat terveiksi. Ei vain hän, joka palasi kiittämään, vaan myös ne yhdeksän, jotka eivät palanneet. Armo on kaikille sama.
Silti en voi olla kysymättä, miksi nuo yhdeksän eivät vaivautuneet edes kiittämään. Hehän olivat parantuneet kuolettavasta sairaudesta ja saaneet käytännössä katsoen uuden elämän, uuden alun. Mikä teki heistä niin kiittämättömiä?
Vai oliko kyse kiittämättömyydestä? Vai jostain muusta? Ehkä ilosta ja hämmennyksestä, jotka sekoittivat pään ja saivat käyttäytymään toisin kuin yleensä? Tai innostuksesta ja halusta päästä äkkiä kertomaan ihmeestä tutuille? Välillähän kiitos unohtuu kuin vahingossa, kun mieli on pakahtua erilaisista tunteista.
Ehkäpä kiittämättömyyden syynä olivatkin hankalat tunteet: pelko, häpeä, syyllisyys. Pelko siitä, että Jeesus alkaisi ahdistella kysymyksillä. Vaatia tilille teoista ja niistä synneistä, joiden uskottiin olevan sairauden syynä. Häpeä siitä, että Jeesus auttoi, vaikka oma elämä ei ollut mennytkään niin kuin olisi pitänyt. Syyllisyys siitä, että minä paranin, eikä joku toinen. Joku joka olisi ansainnut parantua.
Tämän evankeliumin äärellä on houkutus ajatella, että siinä on yhdeksän pahista ja yksi hyvis. Silti huomaan, että mitä enemmän mietin noita yhdeksää, sitä enemmän tunnen heitä kohtaan myötätuntoa. Vaikka ensin paheksuinkin heidän käytöstään, niin uskon, että syvällä sisimmässään he olivat kuitenkin kiitollisia siitä, että Jeesus paransi heidät. He eivät vain kyenneet ilmaisemaan sitä.
Sellaisiahan mekin olemme. Joistakin asioista on todella helppo kiittää. Tänäänkin olemme olleet kiitollisia monenlaisista asioista. Olemme kiittäneet sateesta, auringosta, uudesta sadosta. Eläimistä, rakkaista ihmisistä, kaikesta hyvästä, mitä olemme saaneet. Mutta sitten on niitä asioita, joista on todella vaikea kiittää…
Vaikka nuo yhdeksän eivät kyenneetkään kiittämään, niin uskoa heiltä ei puuttunut. Hehän lähtivät saman tien matkaan, kun Jeesus käski heitä menemään näyttämään itseään papeille. Vaikka Jeesus ei parantanutkaan heitä heti, yksikään noista kymmenestä ei luovuttanut tai turhautunut tai epäillyt, etteikö hän voisi auttaa. Silti Jeesus sanoi vain yhdelle: ”nouse ja mene, uskosi on sinut pelastanut”.
Noista Jeesuksen sanoista saattaa tulla vaikutelma, että vain tuo yksi kuului pelastettujen joukkoon. Siitä ei kuitenkaan ole kyse. Evankeliumin kokonaisuutta tarkastellessa käy ilmi, että nuo Jeesuksen sanat olivat vain vastaus miehen osoittamaan uskoon, joka ilmeni Jeesuksen kiittämisenä. Toisin kuin muut, tuo yksi halusi päästä kiittämään Jumalaa Kristuksen jalkojen juureen. Ihan niin kuin nykyäänkin; osa Jeesukseen uskovista haluaa tulla tänne kirkkoon, Kristuksen jalkojen juureen. Mutta sitten on paljon niitä uskovia, jotka elävät uskoaan todeksi omassa arjessaan.
Jos nyt sitten pitäisi jotenkin tiivistää, mitä me tästä evankeliumikertomuksesta voisimme oppia, niin ainakin sen, että kaiken, mitä meillä on, olemme saaneet lahjana. Elämän, kasvun, kaiken aineellisen ja aineettoman hyvän. Kaikki on lahjaa. Siksi kiitos kaikesta kuuluu hänelle, lahjan antajalle. Mutta, ei ole lainkaan huono asia, jos välillä muistamme kiittää myös toisiamme, kanssaihmisiämme.
Toiseksi opimme, että elämä ei ole läheskään niin mustavalkoista kuin miltä se näyttää. Ei ole olemassa pelkästään hyviä tai pelkästään pahoja ihmisiä, vaan meissä jokaisessa on nuo molemmat puolet: Välillä me kyllä muistamme käyttäytyä hyvin ja olla kiitollisia, mutta useimmiten kuulumme niiden yhdeksän joukkoon, jotka ovat niin täynnä itseään, että kaikki muu unohtuu.
Senkin opimme, että Jumalan edessä kaikki ovat samalla viivalla. Kukaan meistä ei pelastu sen perusteella, mitä me teemme, kuinka usein me kiitämme tai millaisia me olemme. Me kaikki tarvitsemme armahdusta ja pelastumme yksin uskosta, yksin armosta, Kristuksen tähden.
Ja vaikka tulevaisuus näyttäisikin pelottavalta ja synkältä, kannattaa pitää kiinni toivosta, koska se voi johtaa suoraan Jumalan luokse, kuten kävi kymmenelle spitaaliselle. Siksi toivon tänään, että alussa mainitsemani nuori tosi-tv tähti ja kaikki te muutkin, jotka kaipaatte pelastusta, etsisitte sitä Jumalan luota. Koska vain hänessä meillä on pelastus.
Kaiju Himanen Vihdin ja Nummelan kirkossa su 22.9.2019 (Kiitollisuuden sunnuntai)
Luuk. 10: 25-37
Muuan lainopettaja halusi panna Jeesuksen koetukselle. Hän kysyi: ”Opettaja, mitä minun pitää tehdä, jotta saisin omakseni iankaikkisen elämän?” Jeesus sanoi hänelle: ”Mitä laissa sanotaan? Mitä sinä itse sieltä luet?” Mies vastasi: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi ja koko sielustasi, koko voimallasi ja koko ymmärrykselläsi, ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” Jeesus sanoi: ”Oikein vastasit. Tee näin, niin saat elää.”
Mies tahtoi osoittaa, että hän noudatti lakia, ja jatkoi: ”Kuka sitten on minun lähimmäiseni?”
Jeesus vastasi hänelle näin:
”Eräs mies oli matkalla Jerusalemista Jerikoon, kun rosvojoukko yllätti hänet. Rosvot veivät häneltä vaatteetkin päältä ja pieksivät hänet verille. Sitten he lähtivät tiehensä ja jättivät hänet henkihieveriin. Samaa tietä sattui tulemaan pappi, mutta miehen nähdessään hän väisti ja meni ohi. Samoin teki paikalle osunut leeviläinen: kun hän näki miehen, hänkin väisti ja meni ohi.
Mutta sitten tuli samaa tietä muuan samarialainen. Kun hän saapui paikalle ja näki miehen, hänen tuli tätä sääli. Hän meni miehen luo, valeli tämän haavoihin öljyä ja viiniä ja sitoi ne. Sitten hän nosti miehen juhtansa selkään, vei hänet majataloon ja piti hänestä huolta. Seuraavana aamuna hän otti kukkarostaan kaksi denaaria, antoi ne majatalon isännälle ja sanoi: ’Hoida häntä. Jos sinulle koituu enemmän kuluja, minä korvaan ne, kun tulen takaisin.’ Kuka näistä kolmesta sinun mielestäsi oli ryöstetyn miehen lähimmäinen?”
Lainopettaja vastasi: ”Se, joka osoitti hänelle laupeutta.” Jeesus sanoi: ”Mene ja tee sinä samoin.”
Tiedättekö, mikä oli lapsena minun mielestäni Suomen kaunein maisema? Perheemme asui Nilsiässä, mutta isäni on kotoisin Nurmeksesta, joten vierailimme usein siellä. Tuo pienen Samulin mielestä Suomen kaunein maisema näkyy auton ikkunasta, kun lähestytään Nurmesta Nilsiästä päin ja laskeudutaan Pitkämäki-nimisen vaaran rinnettä kohti Porokylää ja Nurmeksen keskustaa. Edessä näkyy silloin kahden järven väliin jäävällä harjulla seisovan Nurmeksen kirkon korkea ja jylhä punatiilinen kirkontorni.
Tuota samaa kirkontornia katsoi aikanaan Nurmekseen saapuessaan ja sieltä poistuessaan myös Aukusti Oravala, jonka syntymän 150-vuotisjuhlaa vietämme tänään. Oravalahan toimi ennen Vihdin kirkkoherraksi tuloaan Nurmeksen kappalaisena. Novellissaan Kun me muutimme Oravala kirjoitti lähdöstään Nurmeksesta näin: ”Viimeisenä näkyi kirkon torni. Sen näimme ensimmäisenä, kun tänne muutimme.”
Nurmeksen kirkontornia sieltä Pitkältämäeltä päin katsellessa maisemaan liittyy erikoinen illuusio: vaikka kirkontorni on oikeasti todella korkealla, harjun päällä, se näyttää siltä, niin kuin se olisi matalalla. Tällä on symbolinen merkitys, joka liittyy tähän päivään ja tähän juhlaan. Aukusti Oravala oli jo nuorena Oulun lyseolaisena tutustunut heränneisiin. Herännäisyyden yksi keskeisimpiä iskulauseita on ollut ja on: armo liikkuu alhaalla. Heränneet ovat aina korostaneet, että Jumalaa ei etsitä ylhäältä, eikä hänen luokseen tarvitse nousta korkeuksiin. Päinvastoin Jumala on tullut alas ihmiseksi ja on yhä tänäkin päivänä täällä alhaalla, meidän keskellämme. Meidän ei tarvitse lähteä mihinkään tai muuttua miksikään, vaan hän tulee meidän syntisten luokse ja hoitaa meitä seurakuntansa keskellä. Vaikka Jumalan taivas on korkealla meidän yllämme, hänen armonsa liikkuu alhaalla. Siitä Nurmeksen yhtä aikaa korkealla ja matalalla oleva kirkontorni meitä muistuttaa.
Tämä kaikki johtaa minut pohtimaan kysymystä, mitä vertaus laupiaasta samarialaisesta kertoo meille kirkosta. Yleensä tuota tekstiä pohditaan nimenomaan yksilön näkökulmasta, mutta sellaisena se on kirkas ja selkeä – turhaan minä sitä teille ryhtyisin selittämään. Mutta voisiko tuota vertausta katsoa myös yhteisön näkökulmasta? Kuka silloin edustaa siinä kirkkoa?
Pappi ja leeviläinen ainakin olivat uskonnon ammattilaisia, mutta hehän kulkivat ohi – eivät he voi olla meille esikuva kirkosta. Ehkä kirkko on se majatalo, johon laupias samarialainen vei ryöstetyn miehen. Kirkkoisä Augustinushan on kutsunut seurakuntaa ”syntisten sairaalaksi”, joten ehkä ollaan jo lähempänä totuutta. Mutta, ikävä kyllä, tuo ei riitä, sillä se antaisi kirkosta liian romantisoidun ja ruusuisen kuvan: ei täällä kaikki tule hoidetuiksi, valitettavasti. Olisiko kirkko siis kuitenkin se rosvojoukko, joka ryösti ja pahoinpiteli tuon miehen? Sitäkin kirkko on ollut historiansa aikana ja on joskus yhä tänäänkin. Kirkko on yhteisö, joka myös sulkee ulkopuolelleen ja lyö ihmisiä maahan – jos ei nyt aivan fyysisesti, niin henkisesti ja hengellisesti sitäkin enemmän. Mutta olisi silti liioiteltua väittää, että kirkko olisi pelkästään sitä, sillä kyllä kirkossa on myös paljon hyvää.
Ajattelen lopulta niin, että kuva kirkosta, Kristuksen seuraajien yhteisöstä, on itse asiassa koko tuo vertaus. Kaikki siinä kuvatut henkilöt, kaikki tehdyt ja tekemättömät teot ovat löydettävissä seurakunnan keskeltä. Kirkossa ovat olemassa ja yleisessä jaossa kaikki Jumalan hyvät lahjat: Kristus itse on läsnä ja kohdattavissa sanassa ja sakramenteissa ja Pyhä Henki synnyttää uskoa, rakkautta ja yhteyttä ihmisten välille. Mutta kirkko ei ole pyhien yhteisö siinä mielessä, että täällä tapahtuisi vain hyviä asioita, rakkaus kukoistaisi, usko pysyisi lujana ja kaikki tulisivat aina hoidetuiksi. Kirkko on monin tavoin puutteellisten ja raadollisten ihmisten, suomeksi sanottuna: tavallisten, aitojen ihmisten yhteisö. Ja siinä juuri piilee sen salattu pyhyys: kaikesta puutteellisuudestaan ja raadollisuudestaan huolimatta Jumala on antanut kaikki aarteensa juuri tälle yhteisölle. Hän itse kutsuu meitä yksilöinä ja yhdessä levittämään rakkauttaan, niin että maahan lyötyjä tuettaisiin, henkisesti ja hengellisesti haavoille revityt saisivat hoitoa ja että me kantaisimme toinen toisiamme, pitäisimme huolta toisistamme, antaisimme aikaa, vaivaa ja rahaa lähimmäistemme hyväksi. Ja siinä sivussa saamme myös itse tulla hyvän Jumalan hoitamiksi, Kristuksen parantamiksi ja osallisiksi pyhien yhteydestä.
Rakkaat ystävät. Aukusti Oravala ei kuvaillut ihaillen vain Nurmeksen kirkkoa, vaan kirjoitti myöhemmin Vihdin pappilan ikkunan ääressä näin: ”Saatan istua tässä ikkunani edessä pitkät ajat ja katsella kirkon kauniita muotoja, jotka piirtyvät selvinä sinistä taivasta vasten. Saatan vajota tässä omiin mietteisiini siitä olleesta ja menneestä ja tästä nykyisestä niin kuin siitäkin, mitä odotan ja toivon. Kirkko on aina ollut minulle ihanin paikka maailmassa, minun työhuoneeni, minun leponi ja sieluni rauha, minun toiveeni, minun korkein iloni.” Eikö Oravala tässä kuvaakin juuri sitä, mitä kirkko, Kristuksen seuraajien yhteisö voi merkitä meille, jos elämme, niin kuin Jeesus meitä opettaa vertauksessa laupiaasta samarialaisesta? Pidetään, ystävät, huolta toisistamme. Pidetään huolta kaikista läheisistä ja kaukaisista, jotka tiellemme osuvat. Ja annetaan myös Kristuksen itsensä hoitaa meitä kaikkia. Hänen kirkkonsa on meidän kaikkien työhuone, mutta myös meidän lepomme ja sielumme rauha, meidän toiveemme, meidän korkein ilomme.
Samuli Korkalainen Vihdin kirkossa su 15.9.2019 (Lähimmäisen sunnuntai)