Samuli Korkalaisen saarna Vihdin kirkossa su 15.9.2019 (Herättäjän kirkkopyhä)

18.9.2019 11.51

Muuan lainopettaja halusi panna Jeesuksen koetukselle. Hän kysyi: ”Opettaja, mitä minun pitää tehdä, jotta saisin omakseni iankaikkisen elämän?” Jeesus sanoi hänelle: ”Mitä laissa sanotaan? Mitä sinä itse sieltä luet?” Mies vastasi: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi ja koko sielustasi, koko voimallasi ja koko ymmärrykselläsi, ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” Jeesus sanoi: ”Oikein vastasit. Tee näin, niin saat elää.”
    Mies tahtoi osoittaa, että hän noudatti lakia, ja jatkoi: ”Kuka sitten on minun lähimmäiseni?”
    Jeesus vastasi hänelle näin:
    ”Eräs mies oli matkalla Jerusalemista Jerikoon, kun rosvojoukko yllätti hänet. Rosvot veivät häneltä vaatteetkin päältä ja pieksivät hänet verille. Sitten he lähtivät tiehensä ja jättivät hänet henkihieveriin. Samaa tietä sattui tulemaan pappi, mutta miehen nähdessään hän väisti ja meni ohi. Samoin teki paikalle osunut leeviläinen: kun hän näki miehen, hänkin väisti ja meni ohi.
    Mutta sitten tuli samaa tietä muuan samarialainen. Kun hän saapui paikalle ja näki miehen, hänen tuli tätä sääli. Hän meni miehen luo, valeli tämän haavoihin öljyä ja viiniä ja sitoi ne. Sitten hän nosti miehen juhtansa selkään, vei hänet majataloon ja piti hänestä huolta. Seuraavana aamuna hän otti kukkarostaan kaksi denaaria, antoi ne majatalon isännälle ja sanoi: ’Hoida häntä. Jos sinulle koituu enemmän kuluja, minä korvaan ne, kun tulen takaisin.’ Kuka näistä kolmesta sinun mielestäsi oli ryöstetyn miehen lähimmäinen?”
    Lainopettaja vastasi: ”Se, joka osoitti hänelle laupeutta.” Jeesus sanoi: ”Mene ja tee sinä samoin.”

 

Tiedättekö, mikä oli lapsena minun mielestäni Suomen kaunein maisema? Perheemme asui Nilsiässä, mutta isäni on kotoisin Nurmeksesta, joten vierailimme usein siellä. Tuo pienen Samulin mielestä Suomen kaunein maisema näkyy auton ikkunasta, kun lähestytään Nurmesta Nilsiästä päin ja laskeudutaan Pitkämäki-nimisen vaaran rinnettä kohti Porokylää ja Nurmeksen keskustaa. Edessä näkyy silloin kahden järven väliin jäävällä harjulla seisovan Nurmeksen kirkon korkea ja jylhä punatiilinen kirkontorni.

Tuota samaa kirkontornia katsoi aikanaan Nurmekseen saapuessaan ja sieltä poistuessaan myös Aukusti Oravala, jonka syntymän 150-vuotisjuhlaa vietämme tänään. Oravalahan toimi ennen Vihdin kirkkoherraksi tuloaan Nurmeksen kappalaisena. Novellissaan Kun me muutimme Oravala kirjoitti lähdöstään Nurmeksesta näin: ”Viimeisenä näkyi kirkon torni. Sen näimme ensimmäisenä, kun tänne muutimme.”

Nurmeksen kirkontornia sieltä Pitkältämäeltä päin katsellessa maisemaan liittyy erikoinen illuusio: vaikka kirkontorni on oikeasti todella korkealla, harjun päällä, se näyttää siltä, niin kuin se olisi matalalla. Tällä on symbolinen merkitys, joka liittyy tähän päivään ja tähän juhlaan. Aukusti Oravala oli jo nuorena Oulun lyseolaisena tutustunut heränneisiin. Herännäisyyden yksi keskeisimpiä iskulauseita on ollut ja on: armo liikkuu alhaalla. Heränneet ovat aina korostaneet, että Jumalaa ei etsitä ylhäältä, eikä hänen luokseen tarvitse nousta korkeuksiin. Päinvastoin Jumala on tullut alas ihmiseksi ja on yhä tänäkin päivänä täällä alhaalla, meidän keskellämme. Meidän ei tarvitse lähteä mihinkään tai muuttua miksikään, vaan hän tulee meidän syntisten luokse ja hoitaa meitä seurakuntansa keskellä. Vaikka Jumalan taivas on korkealla meidän yllämme, hänen armonsa liikkuu alhaalla. Siitä Nurmeksen yhtä aikaa korkealla ja matalalla oleva kirkontorni meitä muistuttaa.

Tämä kaikki johtaa minut pohtimaan kysymystä, mitä vertaus laupiaasta samarialaisesta kertoo meille kirkosta. Yleensä tuota tekstiä pohditaan nimenomaan yksilön näkökulmasta, mutta sellaisena se on kirkas ja selkeä – turhaan minä sitä teille ryhtyisin selittämään. Mutta voisiko tuota vertausta katsoa myös yhteisön näkökulmasta? Kuka silloin edustaa siinä kirkkoa?

Pappi ja leeviläinen ainakin olivat uskonnon ammattilaisia, mutta hehän kulkivat ohi – eivät he voi olla meille esikuva kirkosta. Ehkä kirkko on se majatalo, johon laupias samarialainen vei ryöstetyn miehen. Kirkkoisä Augustinushan on kutsunut seurakuntaa ”syntisten sairaalaksi”, joten ehkä ollaan jo lähempänä totuutta. Mutta, ikävä kyllä, tuo ei riitä, sillä se antaisi kirkosta liian romantisoidun ja ruusuisen kuvan: ei täällä kaikki tule hoidetuiksi, valitettavasti. Olisiko kirkko siis kuitenkin se rosvojoukko, joka ryösti ja pahoinpiteli tuon miehen? Sitäkin kirkko on ollut historiansa aikana ja on joskus yhä tänäänkin. Kirkko on yhteisö, joka myös sulkee ulkopuolelleen ja lyö ihmisiä maahan – jos ei nyt aivan fyysisesti, niin henkisesti ja hengellisesti sitäkin enemmän. Mutta olisi silti liioiteltua väittää, että kirkko olisi pelkästään sitä, sillä kyllä kirkossa on myös paljon hyvää.

Ajattelen lopulta niin, että kuva kirkosta, Kristuksen seuraajien yhteisöstä, on itse asiassa koko tuo vertaus. Kaikki siinä kuvatut henkilöt, kaikki tehdyt ja tekemättömät teot ovat löydettävissä seurakunnan keskeltä. Kirkossa ovat olemassa ja yleisessä jaossa kaikki Jumalan hyvät lahjat: Kristus itse on läsnä ja kohdattavissa sanassa ja sakramenteissa ja Pyhä Henki synnyttää uskoa, rakkautta ja yhteyttä ihmisten välille. Mutta kirkko ei ole pyhien yhteisö siinä mielessä, että täällä tapahtuisi vain hyviä asioita, rakkaus kukoistaisi, usko pysyisi lujana ja kaikki tulisivat aina hoidetuiksi. Kirkko on monin tavoin puutteellisten ja raadollisten ihmisten, suomeksi sanottuna: tavallisten, aitojen ihmisten yhteisö. Ja siinä juuri piilee sen salattu pyhyys: kaikesta puutteellisuudestaan ja raadollisuudestaan huolimatta Jumala on antanut kaikki aarteensa juuri tälle yhteisölle. Hän itse kutsuu meitä yksilöinä ja yhdessä levittämään rakkauttaan, niin että maahan lyötyjä tuettaisiin, henkisesti ja hengellisesti haavoille revityt saisivat hoitoa ja että me kantaisimme toinen toisiamme, pitäisimme huolta toisistamme, antaisimme aikaa, vaivaa ja rahaa lähimmäistemme hyväksi. Ja siinä sivussa saamme myös itse tulla hyvän Jumalan hoitamiksi, Kristuksen parantamiksi ja osallisiksi pyhien yhteydestä.

Rakkaat ystävät. Aukusti Oravala ei kuvaillut ihaillen vain Nurmeksen kirkkoa, vaan kirjoitti myöhemmin Vihdin pappilan ikkunan ääressä näin: ”Saatan istua tässä ikkunani edessä pitkät ajat ja katsella kirkon kauniita muotoja, jotka piirtyvät selvinä sinistä taivasta vasten. Saatan vajota tässä omiin mietteisiini siitä olleesta ja menneestä ja tästä nykyisestä niin kuin siitäkin, mitä odotan ja toivon. Kirkko on aina ollut minulle ihanin paikka maailmassa, minun työhuoneeni, minun leponi ja sieluni rauha, minun toiveeni, minun korkein iloni.” Eikö Oravala tässä kuvaakin juuri sitä, mitä kirkko, Kristuksen seuraajien yhteisö voi merkitä meille, jos elämme, niin kuin Jeesus meitä opettaa vertauksessa laupiaasta samarialaisesta? Pidetään, ystävät, huolta toisistamme. Pidetään huolta kaikista läheisistä ja kaukaisista, jotka tiellemme osuvat. Ja annetaan myös Kristuksen itsensä hoitaa meitä kaikkia. Hänen kirkkonsa on meidän kaikkien työhuone, mutta myös meidän lepomme ja sielumme rauha, meidän toiveemme, meidän korkein ilomme.

 

« Uutislistaukseen